lauantai 26. elokuuta 2017

Oksettavia mäkivetoja!

Tällä viikolla juoksun pienryhmävalmennuksessa meillä oli vuorossa mäkivedot. Lämmittelimme hölkkäämällä vetopaikalle ja jatkoimme rauhallisesti hölkkäillen ensimmäisen kerran mäen päälle. Mäkemme oli alkuun loiva, mutta jyrkkeni loppua kohden jyrkästi. Saimme ohjeet muuttaa askelrytmiä mäen jyrkentyessä, jotta vauhti ei hiipuisi. Helpommin sanottu kuin tehty.

Aluksi juoksimme mäen (pituutta noin 200 metriä) kolme kertaa ylös ja kävelimme aina alas. Tarkoituksena oli, että jokainen veto olisi ollut hiukan edellistä nopeampi. Näissä ensimmäisissä kolmessa vedossa se toteutuikin osaltani aika hyvin. Homma muuttui astetta haastavammaksi, kun matka piteni yli tuplasti. Seuraavat kolme vetoa olivat reilun 400 metrin pituisia ja tuo sama jyrkkä loppu häämötti aina kaukana mäen lopussa. Minun vauhtini eivät näissä pidemmissä vedoissa enää kasvaneet. Minulle oli tarpeeksi haastetta pakottaa itseni juoksemaan vedot huipulle asti. Puolessa välissä treeniä huomasin, että aina jyrkässä lopussa minua rupesi vähän huimaamaan ja kaksi viimeistä vetoa saivat aikaan oksettavan olon. Josta olin iloinen! Minua ei ole koskaan aiemmin ruvennut oksettamaan treeneissä ja uskon sen johtuvan siitä, että en saa piiskattua itsestäni viimeisiä mehuja irti. Nytkään vedot eivät saaneet sykettäni maksimilukemiin, mutta rankkuudelta treeni oli kuitenkin sitä luokkaa, että en ikinä saisi yksin itsestäni niin kovia tehoja irti. 

Viimeisen vedon jälkeen valmentajamme ilahdutti meitä ilmoittamalla, että meidän tulee vielä kerran juosta huipulle. Minä kuuluin onnekseni siihen ryhmään, joka sai juosta lyhyemmän matkan ensimmäiseltä lähtöpaikalta. Näiden kahdeksan (!) mäkivedon jälkeen hölkkäsimme vielä tasaisella ja teimme muutamia keskivartaloharjoituksia.


Muistan jostain lukeneeni, että ylämäkeen eteneminen, oli se sitten kävellen tai juosten, olisi rasittavuudeltaan ainutlaatuista treeniä. Ylämäkitreenin kehittäviä ominaisuuksia oli tutkimuksissa verrattu muihin treenitapoihin ja yritetty imitoida sitä lisäämällä vastusta tai muuten vaikeuskerrointa tasaisella alustalla. Tämä tuntuu loogiselta, koska onhan jo pelkkä jyrkän mäen käveleminen todella raskaan tuntuista, juoksemisesta puhumattakaan. Ainakin huomaan, että suhtaudun nykyään edessä olevaan mäkeen innokkaammin kuin aikaisemmin, onhan se aina mahdollisuus kehittää kuntoa ja mäen käveleminen kivempaa kuin juokseminen.