Olen huono

Juoksun pienryhmävalmennus alkoi eilen. Pelkäsin etukäteen, että olen ryhmän huonoin, hitain ja heikkokuntoisin ja juuri sitä kaikkea olin. Minulla ei taida olla ainuttakaan nopeaa hermosolua kehossani. Kestävyyteni on hyvä, jaksan tasaisesti, enkä koskaan ole totaalisen loppu, mutta heti kun pitäisi puristaa - ei onnistu.

Otsikko on toteava, ei sättivä. En yritä motivoida itseäni kehittymään haukkumalla, vaan tiedostan, että juuri minä voin kaikessa huoboudessani kehittyä paljon. Ei ole kivaa olla huono, mutta voin elää sen kanssa. Olen hyvin tyytyväinen, että olen juoksuvalmennuksessa puhtaasti asiakkaana, enkä esimerkiksi jonkun työnantajani valmennuksessa. Voin siis olla kaikessa rauhassa huono ilman sen kummempaa häpeää asiasta.

Eilisen ensimmäisen tapaamisen ohjelma eteni niin, että alkuun lämmittelimme hölkkäämällä ja dynaamisilla venytyksille. Sitten teimme melko pitkään erilaisia hölmöltä näyttäviä ja tuntuvia tekniikkaharjoituksia lähtien ihan tutuista kantapää-peppuun- ja polvennostojuoksuista. Itse juoksutekniikkaa lähdimme hakemaan hölkkäämällä ja juoksemalla valmentajan ympärillä kehässä. 

Varsinainen treeni koostui kolmesta noin kuuden minuutin ja noin kilometrin pituisesta harjoituksesta, jossa juoksimme jonossa niin, että viimeinen lähti aina selkeällä rytminmuutoksella juoksemaan porukan ohi. Tämä oli minulle eilen yllättävän rankkaa. Olen tehnyt vastaavaa harjoitusta ennenkin ja vauhdit olivat maltillisia eilen. Toki se oli ensimmäinen juoksutreenini juhannuksena sairastamani lievän flunssan jälkeen. Myös kalenteriin vilkaisu selittää vähän. Kuukautiskiertoni on juuri siinä vaiheessa (ensi viikolla alkaa kuukautiset), että kehoni estrogeenitasot ovat romahtaneet vaikeuttaen hapenottoani ja (seuraava asia oli minulle uutta!) heikentäen lantionpohjalihasteni toimintaa toisin sanoen altistaen minut tavallista herkemmin virtsankarkailulle! Tästä jälkimmäisestä kirjoittanen oman postauksen kunhan olen toipunut järkytyksestä ja tutkinut asiaa tarkemmin. 

Joka juoksukierroksella hengästytti, vitutti ja viimeisessä kiihdytyksessä en enää jaksanut ohi. Hävisin siis. Mitä tähän lirahdusasiaan tulee, olen tosiaan järkyttynyt, koska minulla ei ole ikinä juostessa ollut vastaavaa ongelmaa. Eilen kuitenkin juuri kiihdyttäminen pääsi yllättämään ja olin iloinen, että asialle on olemassa hormonaalinen selitys, vaikka muuten tosi ikävästä asiasta onkin kyse. Olen myös tyytyväinen, että minulla oli mustat juoksuhousut jalassa.

En ole raskaana, kiitos kysymästä!

Suorien vatsalihasteni jännesauman erkauman kuntoutus Hyvinvointistudio Lupauksella rupeaa olemaan loppusuoralla. Kuopukseni syntymästä on kaksi vuotta ja kuntoutusta takana puoli vuotta. Olen ollut tyytyväinen siihen, että liikelaajuutta vatsalihasten osalta on ruvennut löytymään, enkä ainakaan itse tunne enää erkaumaa vatsalihaksia jännittäessäni. Juostessa en ole huomannut ongelmaa vatsan tukeen liittyen, paitsi juoksun jälkeen minulla on välillä alavatsakipuja, jotka voivat merkitä sitä, että lantionpohjan joutuu liian koville. Kivut voivat johtua myös ärtyvän suolen oireyhtymästäni tai kireistä lonkankoukistajista, mutta olen varmuuden vuoksi menossa lääkärille selvittelemään asiaa.

Tällä viikolla sain kuulla minulle viime kesältä liian tutun kysymyksen: olenko raskaana? Kysyjä ei tietenkään tarkoittanut mitään pahaa, vatsani pömpötys vain korostui hänen mielestään niin paljon. Nimenomaan pömppövatsa oli tärkein syy miksi halusin kuntouttaa vatsaani, vaikka oireiden ennaltaehkäisy ei sekään ollut syynä vähäinen. Olen tehnyt päivittäin kuntouttavia vatsalihasliikkeitä. Ilmeisesti sillä ei kuitenkaan ole ollut merkittävää vaikutusta pömpötykseen.

Anna Saivosalmi kirjoitti pari kuukautta sitten ihanan blogipostauksen otsikolla Naisella saa olla maha. Tekstin luettuani olen suhtautunut vatsaani hiukan lempeämmin. Olen kuitenkin kantanut ja saanut kaksi ihanaa poikaa melko lyhyellä aikavälillä ja muuten vain elellyt (enimmäkseen kuin pellossa) 32 vuotta. Siihen nähden kehoni voi ja toimii todella hienosti! Tiedän, että Liikkujamiehen mielestä vatsani on kaunis ja erityisen seksikäs juuri naisellisen pyöreyden takia. Silti raskausutelut tuntuvat pahalta. 

Aiemmin koin käsivarteni ongelma-alueekseni. Meni monta kesää niin, etten koskaan käyttänyt hihattomia paitoja. Joskus vanhemman pikkuliikkujan syntymän aikoihin päätin  että nyt riittää. Jumppasin edelleen ojentajia, mutta päätin jumpata myös korvien väliäni asian suhteen. Edistystä on tapahtunut hitaasti, mutta nykyään koen yhä useammin hetkiä, jolloin olen aivan erityisen tyytyväinen juuri käsivarsiini. Yritän ajatella samalla tavalla vatsastani. Naisella saa olla vatsa, kuten Anna Saivosalmi niin ihanasti muistutti ja mitä siitä, vaikka joku luulisi minun olevan raskaana? En käytä alkoholia ja lähes joka kerta työpaikan pikkujouluissa ja vastaavissa tilaisuuksissa kuulen jälkikäteen toisissa pöydissä käydyistä keskusteluista, joissa ollaan spekuloitu mahdollista raskauttani. Näille juoruiluille osaan nauraa. Ehkä vielä joku kerta, kun joku utelee vatsani pömpötyksen syytä, osaan nauraa sillekin.

Muutoksia mutsiuden myötä

Äitiys muuttaa vartaloa. Ensimmäisen pikkuliikkujan saatuani palauduin nopeasti, enkä ollut edes kovin tietoinen siitä, mitä kaikkea muutoksia kehossa tapahtuu ja voi tapahtua. Esikoiseni syntyi pitkän synnyttelyn jälkeen keisarinleikkauksella ja siitä palautuminen on tietenkin toisenlaista kuin alakautta tapahtuneessa synnytyksessä.

Ymmärtääkseni ihanteellinen lasten ikäero olisi noin neljästä viiteen vuotta äidin fyysistä palautumista ajatellen. Ihmisen elimistö on aivan huikea kyvyssään korjata itseään, mutta synnytys on jotain niin mullistavaa, että siitä kokonaan palautuminen kestää kauan. Minun pikkuliikkujien välinen ikäero on kaksi ja puoli vuotta. En tiedä mitkä kaikki asiat vaikuttavat siihen, mutta huomaan edelleen edelliseen raskauteen ja synnytykseen liittyviä asioita kehossani, pienemmän pikkuliikkujan ollessa puolitoistavuotias.

En ole täysin tyytyväinen ryhtiini. Seison, kävelen ja liikun verrattain hyvässä asennossa, mutta haaveilen täydellisestä ryhdistä ja väsymättömästä kehon hallinnasta. Koen, että raskaudet ovat vaikuttaneet ryhtiini. Raskaana ollessa painopiste muuttuu ja muutokset vatsalihaksissa, sekä koville joutuvissa lantionpohjan lihaksissa vaikuttavat kaikki osaltaan asentoon. Viime kesänä minulta udeltiin kolme kertaa parin viikon sisään olenko raskaana ja otin sen todella raskaasti. Päättelin uteluiden johtuvan ryhtini virheasennosta. Väsähdän helposti ikään kuin mutkalle niin, että vatsani pullistuu eteen.  

Kärsin ärtyvän suolen oireyhtymää sairastavana myös vatsan turpoilemisesta. Joudun päivittäin miettimään syömisiäni siltä kannalta, onko tänään vielä jotain menoa ja voinko ottaa riskiä, että vatsa tulee kipeäksi ja turpoaa. Stressi, eli henkinen kuormitus pahentaa oireitani. Turpoamisen lisäksi alavatsaani tuntuu ilmaantuneen pysyvä makkara. Sellainen löysempi röllykkä, josta saa napakan otteen. Vaikka muuten olen aika hoikka, on minulla synnyttäneen naisen alavatsa. Jostain syystä se vaivaa minua todella vähän. Makkara tuo naisellista muotoa vartalooni ja on merkkinä äitiydestäni. Vatsamakkaran alareunassa on myös 10 cm mittainen arpi muistona siitä hetkestä, kun minusta tuli ensimmäistä kertaa äiti.

Vaikka tiesin toisen lapseni synnytettyäni, että pitäisi malttaa ottaa iisisti, taisin silti aloittaa turhan kovan liikkumisen liian aikaisin. Ainakin kuntonyrkkeilytreenit olisin voinut jättää väliin, vaikka se jumpatessa hyvältä tuntuikin. Nyt puolitoista vuotta pikkuisemman syntymän jälkeen epäilen, että minulla on edelleen pientä erkaumaa vatsalihaksissa. Välttelen edelleen suorien vatsalihasten treenaamista ja etenkin rutistuksia, koska mielestäni tietyissä asennoissa ja liikkeissä keskeltä vatsaani pullistuu ranskanleipä. Varsinaista rakoa ei tunnusteltaessa ole kuin ehkä puolen sentin verran.

Rintani ovat aina olleet pienet ja suhteeni niihin aika välinpitämätön. Nyt kahden lapsen jälkeen pidän niistä vähän enemmän kuin ennen lapsia, koska nännini ovat mielestäni kauniimmat. Pienemmän pikkuliikkujan imettämisen olen lopettanut vasta syyskuussa ja totta kai rintani roikkuvat, mutta entä sitten? Rinnat ovat muuttuneet, mutta ne ovat silti ihan kivat. 

Rintakehäni on suurentunut huomattavasti. Yhdistän tämän edelliseen raskauteen, mutta salaa toivon, että se olisi lihasta. Toisaalta välillä kriiseilen selkäläskejä yläselässä kainaloiden alla, voihan se olla siis lihomistakin. Minulla on kenkälaatikollinen laadukkaita ja kauniita urheiluliivejä, jotka eivät tule enää ikinä mahtumaan ylleni.

Olen hyvinkin tietoinen lantionpohjan lihasten tärkeydestä, sekä siitä miten niitä tulee treenata. Olen ohjannut ryhmäliikuntatuntia raskaana oleville naisille ja sisällytän aika ajoin lantionpohjan lihasten treeniä kehonhuoltotunteihini. Pienempää pikkuliikkujaa synnyttäessäni pelkäsin todella paljon sitä, että alapäähän tulee vaurioita tai että pitää leikata. Kerroin asiasta kätilölle ja synnytys onneksi sujui niin, ettei pienintäkään haavaa tullut. 

Aivan synnytyksen jälkeisinä kahtena tai kolmena päivänä, minun oli hankala hallita lantionpohjan lihaksia, mutta pääsin todella helpolla asian suhteen. Uskon, että synnytystä ennen tapahtuneella lantionpohjan lihasten ja muulla jumpalla on ollut vaikutusta asiaan. Olen treenannut lantionpohjan lihaksia nuoresta tytöstä, eli en nyt tarkoita pelkästään raskauden aikaista ennakoivaa treeniä, vaikka totta kai sillä on varmaan myös suuri vaikutus synnytyksen sujumiseen ja siitä palautumiseen.

Nyt lähiaikoina olen havahtunut, että lantionpohjani kestovoima voisi olla parempi. Kestovoimalla tarkoitetaan sitä lihastyötä, jota tarvitsemme esimerkiksi virtsan pidättämiseen. Minusta tuntuu, että minulle tulee todella usein pissahätä, joka toisaalta voi johtua myös siitä, että juon paljon vettä. Olen nyt muistutellut itseäni treenaamaan nimenomaan kestovoimaa lisää. Asumme melko ison valo-ohjatun risteyksen lähellä ja noista valoista tulee päivittäin kuljettua kävellen, välillä montakin kertaa. Usein valojen vaihtumista saa odotella kauan. Hyvä muistisääntö on aina punaisen palaessa jännittää lantionpohjan lihakset ja pitää jännitys niin kauan, kun punainen valo palaa.