Juoksun pienryhmävalmennuksessa on ylihuomenna vuorossa tasotesti, jossa mitataan maitohapon määrä veressä aina juoksuosuuden jälkeen. Yritän kertoa epävarmuudelleni, että kyseessä ei ole kilpailu. Jos testistä haluaa tehdä kilpailun, on huominen tulos melko yhdentekevä ja tärkeintä on, että syyskuussa, kun teemme testin uudestaan, tulokseni on parempi kuin huominen tulokseni. Kilpailun itseäni vastaan, tai pikemminkin itseni puolesta.
Silti ahdistaa etukäteen se, että joudun tuntemaan itseni taas huonoksi. Pari viime lenkkiä on ollut kevyitä, mutta silti tuntuneet raskailta. Turhauttaa, kun kehitys on hidasta. Haluaisin olla parempi. Haluaisin jaksaa juosta kevyesti. Lohduttaudun ajatuksella, että vaikka olen punainen ja hikinen, kun juoksen, niin ainakin juoksen. Kaikki eivät siihen pysty, enkä tarkoita nyt halvaantuneita tai yksijalkaisia, vaan aivan tavallisen näköisiä tavallisia ihmisiä. Kaikki eivät pysty juoksemaan 100 metriä pidempään, juoksu on rankka laji.
Tuntuu kuitenkin oudolla tavalla hyvältä tiedostaa, että voin tulla paremmaksi vain kestämällä kaiken epämukavuuden ja epätoivon hitaasta kehittymisestä ja juoksemalla. Tai siis vain juoksemalla. On aivan sama mitä tunteita tai ajatuksia käyn asian kanssa läpi, kehitys tulee juoksun myötä. Lenkkarit jalkaan ja ulos ja väliin tarpeeksi lepoa, sekä ruokaa. Jousiammuntaa tai miekkailua saatetaan suositella kärsivällisyyden opetteluun, mutta niissä on oikeastaan pakko oppia keskittymään. Monen muun asian oppiminen on nopeaa verrattuna juoksuun. Juostessa pitää jaksaa antaa aikaa fysiikalle kehittyä ja se vaatii aivan toisenlaista kärsivällisyyttä.
