Juoksun pienryhmävalmennus alkoi eilen. Pelkäsin etukäteen, että olen ryhmän huonoin, hitain ja heikkokuntoisin ja juuri sitä kaikkea olin. Minulla ei taida olla ainuttakaan nopeaa hermosolua kehossani. Kestävyyteni on hyvä, jaksan tasaisesti, enkä koskaan ole totaalisen loppu, mutta heti kun pitäisi puristaa - ei onnistu.
Otsikko on toteava, ei sättivä. En yritä motivoida itseäni kehittymään haukkumalla, vaan tiedostan, että juuri minä voin kaikessa huoboudessani kehittyä paljon. Ei ole kivaa olla huono, mutta voin elää sen kanssa. Olen hyvin tyytyväinen, että olen juoksuvalmennuksessa puhtaasti asiakkaana, enkä esimerkiksi jonkun työnantajani valmennuksessa. Voin siis olla kaikessa rauhassa huono ilman sen kummempaa häpeää asiasta.
Eilisen ensimmäisen tapaamisen ohjelma eteni niin, että alkuun lämmittelimme hölkkäämällä ja dynaamisilla venytyksille. Sitten teimme melko pitkään erilaisia hölmöltä näyttäviä ja tuntuvia tekniikkaharjoituksia lähtien ihan tutuista kantapää-peppuun- ja polvennostojuoksuista. Itse juoksutekniikkaa lähdimme hakemaan hölkkäämällä ja juoksemalla valmentajan ympärillä kehässä.
Varsinainen treeni koostui kolmesta noin kuuden minuutin ja noin kilometrin pituisesta harjoituksesta, jossa juoksimme jonossa niin, että viimeinen lähti aina selkeällä rytminmuutoksella juoksemaan porukan ohi. Tämä oli minulle eilen yllättävän rankkaa. Olen tehnyt vastaavaa harjoitusta ennenkin ja vauhdit olivat maltillisia eilen. Toki se oli ensimmäinen juoksutreenini juhannuksena sairastamani lievän flunssan jälkeen. Myös kalenteriin vilkaisu selittää vähän. Kuukautiskiertoni on juuri siinä vaiheessa (ensi viikolla alkaa kuukautiset), että kehoni estrogeenitasot ovat romahtaneet vaikeuttaen hapenottoani ja (seuraava asia oli minulle uutta!) heikentäen lantionpohjalihasteni toimintaa toisin sanoen altistaen minut tavallista herkemmin virtsankarkailulle! Tästä jälkimmäisestä kirjoittanen oman postauksen kunhan olen toipunut järkytyksestä ja tutkinut asiaa tarkemmin.
Joka juoksukierroksella hengästytti, vitutti ja viimeisessä kiihdytyksessä en enää jaksanut ohi. Hävisin siis. Mitä tähän lirahdusasiaan tulee, olen tosiaan järkyttynyt, koska minulla ei ole ikinä juostessa ollut vastaavaa ongelmaa. Eilen kuitenkin juuri kiihdyttäminen pääsi yllättämään ja olin iloinen, että asialle on olemassa hormonaalinen selitys, vaikka muuten tosi ikävästä asiasta onkin kyse. Olen myös tyytyväinen, että minulla oli mustat juoksuhousut jalassa.
