Aivan kamalaa: Bodom Trail Night

Juoksin viime yönä elämäni ensimmäisessä juoksutapahtumassa, Bodom Trail Nightissa. Olin lähtökohtaisesti hämmästynyt miksi ylipäätään ilmoittauduin mukaan kisaan, jossa juostaan maastossa 10 kilometriä (minulle se on tasaisellakin käsittämättömän pitkä matka), pimeässä metsässä ja sellaiseen aikaan, jolloin tavallisesti olen nukkumassa tai ainakin mukavasti sängyssä lukemassa.

Aloitin juoksun harjoittelemisen kaksi kuukautta sitten, mutta noin kuukausi sitten sairastuin sitkeään flunssaan ja kerkesin juosta sairastelun jälkeen vain ķaksi treenilenkkiä ennen eilistä. 

Etukäteen fiilikset olivat hyvät, vaikkakin jännittyneet. Jälkikäteen olen lähinnä pettynyt itseeni ja en halua toista kertaa kokea mitään vastaavaa. Olin huono, enkä saanut suossa kurjistelusta mitään kiksejä.

Metsässä juokseminen oli todella vaikeaa. En oikeastaan edes tiedä miksi juoksu meni niin huonosti ja tuntui niin kurjalta. Ensimmäiset 10 minuuttia juokseminen tuntui raskaalta. Sen jälkeen juoksu rupesi sujumaan keuhkojen ja fyysisten tuntemusten osalta, mutta juuri, kun olisin ruvennut nauttimaan itse juoksemisesta muuttui maasto niin hankalaksi, etten osannut juosta sillä. Kiukutti, kun oli pakko kävellä.

Hetki ennen starttia.

Pimeässä metsässä oli vaikea arvioida etäisyyksiä. Joku matkaa ilmaiseva laite ranteessa olisi ollut tarpeen. Suurimman osan ajasta tuntui siltä, että räme ei lopu koskaan. Tiesin, että seitsemän kilometrin kohdalla on juomapiste ja odotin sitä kuin syntymäpäivää lapsena. Jotenkin ajattelin, että jäljellä olevat 2,7 kilometriä menisivät helposti. Vasta, kun juomapisteen toimitsija sanoi, että "pikkumatka enää" tajusin, että sehän on neljännes matkasta! Neljännes matkasta, joka oli jo siinä vaiheessa kestänyt ikuisuuden. 

Reitin varrella näin useita konnia ja yhden lepakon.

En ollut riemuissani saapuessani maaliin. Olin vain väsynyt ja sitäkin melko maltillisesti. Pettynyt olin myös. Olisin varmasti pystynyt juoksemaan enemmän ja kovempaa. Olisin voinut ottaa riskejä. Se ei kuitenkaan ole minulle yhtään ominaista ainakaan mitä tulee fyysisiin suorituksiin. Mutta se on varmaan jotain, mitä vaaditaan onnistumisiin.

Parasta juoksussa oli se, että se on nyt ohi ja todennäköisesti minun ei enää koskaan tarvitse juosta soisessa ja jyrkässä maastossa. Eniten minut yllätti jälkikierrokset. En tuntenut itseäni mitenkään lopen uupuneeksi juoksun jälkeen, mutta suihkun jälkeen,  kun yritin saada unta, sydämeni jyskytti villinä ja nukahtaminen oli mahdotonta. Ärsyttävää.

Ilmoittauduin tänään Espoo rantakympille. Se juostaan syyskuussa. Pelottaa, että joudun taas pettymään itseeni. Minun pitää treenata. Minulla on neljä kuukautta aikaa ryhtyä juoksijaksi. 10 kilometirä on edelleen pitkä matka minulle. Tajusin tänään, että alle tunnin tavoite on aika kova. Sanoinko jo, että minun pitää treenata?